keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Eläköön harlekiinikirjallisuus!

Luen kirjaa Askartele koruja luonnon aarteista siksi, että ensi kesänä tiedän, miten voin hyödyntää kaikki poluilta löytämäni kivet ja kävyt. Syötäväksi kasvatetut opettaa minua arvostamaan syömääni ruokaa ja myös uhramaan ajatukseni sille, mitä työnnän suuhuni. Kun luen Etelänapaa etsimässä, minun ei ole pakko matkata itse ihan arktisimmille alueille ja toisaalta kirja saa minut tajuamaan, etten asukaan ihan napajäällä. Kirkkaalla liekillä pakottaa minut ajattelemaan kirjoitustyylejä, suomen kielen rakennetta, nuoren näkökulmaa. Kuinka kasvattaa bébé neuvoo, miten voin kasvattaa lapsiani pariisilaisittain.

On harmi, jos kirjasta syntyvä lukukokemus on joskus kielteinen siksi, ettei ymmärrä kirjan tyyliä tai tarkoitusta. (Sehän on samanlainen katastrofi, kuin jos lukisi jotakuta ihmisparkaa väärin.) Näin minulle meinasi käydä Anne Leinosen ja Miina Supisen Rautasydämen kanssa. Ajattelin ensimmäisten sivujen jälkeen, ettei taida maksaa vaivaa. Luin itse väärällä tavalla kelpo kirjaa. Onneksi tulin järkiini.

Nyt kaikki toijalalaiset, ja miksei muutkin, perheenemännät, jotka lähtevät ensi kesänä mökkiänsä kunnostamaan, ottakoot Rautasydämen mukaansa. Se sopii kuin nakutettu niihin tuokioihin, kun ei enää jaksa naputella kattolautaa tai viihdyttää jälkikasvua. Rautasydän kuuluu lukea isolla sammaleisella kivellä ypöyksin ja yhtäsoittoa. Pidin erityisesti siitä, että tässä Leinosen ja Supisen rikosharlekiinissä, rikollinenkin muistaa turvaseksin merkityksen seksiaktin siitä latistumatta. Toista oli silloin, kun pikkutyttönä luin salaa kaikki isosiskoni amerikanharlekiinit; niissä ei hyviksetkään ajatelleet seuraamuksia. Ajat ovat muuttuneet.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Poppanapäivä


Kutominen on rakas harrastus. Aikaa sille ei ole viime aikoina jäänyt yhtään. Tänään pakkasin mukaan eväät ja suuntasin kangaspuille. Matkalla kesytin yhden kylän koirista suklaakakkupalan avulla. Apua, saakohan suklaakakkua antaa koiralle? Ainakaan se ei vastustellut.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Iha-ha-ha-naa!



Käytiin katsomassa isoturpia ja heiteltiin niille heinää. Hevoskärpänen voi näköjään puraista talvellakin.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Iloiset tärähtäneet


Hiihoo! Olemme hiukkasen iloisesti tärähtäneitä. Loma alkoi.
Aiomme ainakin
- lukea, lukea, lukea
- pelata lautapelit puhki
- kuunnella hyvää musiikkia
- leikkiä merirosvoa
- ehkä hiukkasen myös hiihtää.

torstai 21. helmikuuta 2013

Luimisteluviikko

Tämä viikko on ollut yhtä hyrskynmyrskyä ja kiitämistä paikasta toiseen. Korvat luimussa kiidetään kilpaa kellon kanssa. Nukahdan ennen lapsia, enkä ehdi aamuisin syödä mitään. Tähän on tultava muutos. Huomenna se saapuu: L O M A!

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Todelliset prinsessat vierailivat meillä



Ihana viikonloppu! Tyyny- ja peittokasa vieraiden jäljiltä muistuttaa suosikkisadusta. Pitääkin lukea tänään iltasaduksi Todellinen prinsessa.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Juoksu lapsuuteen

Vilja-Tuulia Huotarisen uuden runokokoelman jälkeen on vaikea tarttua mihinkään muuhun kirjaan. Siksi luin sen heti seuraavana iltana uudestaan. Seitsemän enoa on jotenkin niin täyteläinen ja jää mieleen muhimaan. Kirjassa juostaan syvälle lapsuuteen, maisemiin ja ihmisiin, tapahtumiin, joista ei pienenä ihan kaikkea tajunnut, mutta muistaa kyllä vähintään tunteet ja tunnelmat.

Nautin kirjan rytmistä. Pidin siitä, miten minut mars mars marssitettiin kuolleiden enojen kanssa pitkin metsiä, niittyjä ja rotkon reunoja. Pidin siitä, miten runon minä juttelee enojensa kanssa, tutkii lapsuudenkotia ja sukuaan. Ihailin, miten taidokkaasti kirjailija kuljettaa samassa runossa vierekkäin surua ja hihitystä. Ihailin herkkyyttä, jolla lapsen näkökulma sai tulla esille. Hilpeätä oli myös lukea pikkiriikkisistä, kimaltelevista miniöistä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Miau

Kissan kysyvä katse. Ja kyllä sitä itsekin kyselee. Missä on aurinkoinen?

perjantai 8. helmikuuta 2013

Päällimmäisenä ovat mielessä linnut


Päällimmäiseksi jäivät mieleen linnut

Jos joku nyt haluaisi lukea ohuen ja hyvän kirjan, suosittelisin Johan Bargumin Syyspurjehdusta. Kyllä sen voi lukea talvellakin. Sanon niin, vaikka itse en millään meinannut päästä lukemisen vauhtiin aluksi. Ehkä se johtui ulkopuolisista häiriötekijöistä. Onneksi ne kuitenkin kaikkosivat ja luin kirjan.

Päällimmäiseksi jäivät mieleen linnut, vaikka tämä ei ole tarina linnuista. Linnut ovat tarinassa enemmänkin parin sekunnin viuhahtajia. Tarina kertoo kahden miehen rakkaudesta kaunishiuksiseen Eliniin. Elinin näkökulmaa jäin kaipaamaan; nyt kuulin vain kahta miestä, Olofia ja Haraldia. Ehkä kirja juuri siksi jäi niin lyhyeksi ja salaperäiseksi ja lukijan loppuunkirjoitettavaksi.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Muistelmia moottoriajoneuvoista

1. Isäni mielestä vanhalla traktorilla jyrryyttäminen opettaisi parhaiten ajamaan. Siksipä harjoittelin nuorena järven jäällä traktorilla peruuttamista ja heinäpellolla siirsin paalikuormaa aina kun tarvittiin.

2. Ensimmäinen autoni oli punainen kuplavolkkari. Nuorena ajoin myös keltaisella Fiatilla, ja autoni saikin eräältä pastorilta lempinimen Keltainen salama.

3. Olen kerran ajanut poliisin tutkaan kuplavolkkarillani siten, että minulla oli kissa istumassa puuhkana niskassani. Poliisi joutui hetkikseksi keskeyttämään puhutteluni, kun kissa meinasi karata ikkunasta.

4. Kerran ajoin ylinopeutta, jotten myöhästyisi gaalasta. Poliisit ajoivat perässäni asunnolle. Sanoin poliiseille: "Kirjoitelkaa te sillä välin sakkoja, kun minä käyn suihkussa." Palasin kultamekko päälläni, poliisit ja taksi odottivat alaovella. Kaverini mukaan kuittasin sakot kuin filmitähti ja porhalsin taksilla gaalaan. Ehdin!

5. Olen myös lasketellut yksisuuntaista väärään suuntaan, kunnes hurjana viittilöivä vanhempi mieshenkilö sai minut kääntymään kadulleen. Hän oli kuulemma jo varautunut, että kohta kolisee.

6. Toissa kesänä menin ostamaan kotona odottaville vieraille pullapitkon ja keksejä. Unohdin ne ja lompakkoni auton katolle. Muutaman risteyksen jälkeen muistin. Lompakko oli tallella, mutta vieraat jäivät ilman nisua.

7. Hauskin jouluajelu oli ehdottomasti se, kun kuskasin joulupukkia myrkynvihreällä Ladalla. Olin itse pukeutunut tontuksi, mutta koska tontunparta kutitti vietävästi, jouduin nostamaan sen välillä ylös ikään kuin peruukiksi. Toivottavasti kukaan lapsi ei nähnyt minua silloin.

8. Toinen kuva on Puolasta joskus 90-luvun alusta. Pojilla oli rento meininki. Olisipa tuollainen kesäauto!
Luin autoseikkailuista alunperin Tuulen naapurina -blogista ja otin haasteen vastaan.



sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Hiihtoko hanurista?

Ei ole. Tai no voihan se kyllä ollakin. Muistan lapsuuden hippohiihdot, kun yritin kiertää vaaleansinisillä puusuksillani kilpalatua. Sisko karjui vieressä: "Hiihdä! Hiihdä lujempaa!" Suksien pohjassa keikkui kymmenen sentin lumikerros ja nilkat naksuivat. Maaliin kun viimein pääsin, viimeisenä kai, poltin kieleni tätien antamassa ällömakeassa mehussa. Tarran sai palkinnoksi siitä lystistä.
Toinen muisto on kouluvuosilta. Oman koulun kilpailuissakin veren maku suussa lykittiin. Ylämäet olivat yhtä tuskaa. Lipsuu, lipsuu. Himohiihtäjä sivakoi ohitse. Alamäessä kynnettiin persauksella latu sileäksi. Loppuvaiheessa alkoi oksettaa, ja yritin ajatella jotain raikasta. Mieleen tuli vain mansikkahillo ja kermavaahto. Ei toiminut. 
Haluaisin, että lapseni ei saisi hiihdosta kammoa kisojen tai koulun takia. Hiihtäminen on suorastaan mahtavaa, jos siihen ei liity kilpailua ja lipsuvia tai lumipohjaisia suksia. Jos saisi vain aina hiihtää järven jäällä. Vain niin vähän tai paljon kuin haluaa. Jos mummolassa odottaisi makaronilaatikko ja laskiaispullat, niin kuin tänään. Silloinhan hiihtäminen on miltei nautinnollista.