Luin jokin aika sitten Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Kirjan lohduton, mutta kauniisti kirjoitettu tarina seuraa yhä mielessä. Oli riipaisevaa lukea ihmisen yrityksistä selvitä elämässään, kun edes perustarpeita ei saa tyydytettyä. Samastuin kirjan henkilöistä eniten Marjaan, joka yritti hankkiutua lapsineen Pietariin pakoon nälkää, kylmää ja tauteja. Jäin miettimään, millaista olisi olla äiti, kun ei voisi tarjota mitään ruokaa tai suojaa lapsilleen. Ollikaisen kirjoitustyyli toi 150 vuoden takaisen nälänhädän ajan lähelle lukijaa.
* * *
Kotimme vieressä on kaunis, vanha hautausmaa. Kävin siellä tänään kuljeskelemassa ja mietin kaikkia noita nälkävuosina henkensä heittäneitä, joita on sinnekin haudattu. Hautausmaa on täynnä toinen toistaan kauniimpia takorautaristejä, joiden kaikkien teksteistä ei enää saa selvää. Sepät ovat kyllä olleet todellisia taitureita. Milloin ja miksi takorautaristien tilalle tulivat hautakivet?
Hautausmaalla oli rauhallista ja kylmää. Sen sijaan kotona työhuoneen ja leikkihuoneen väliä vaelsi pieni kotihaamu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti